Tästä näyttelyreissusta ei voi kyllä sanoa muuta kuin että huh mikä reissu! Tähän mennessä elämäni hirvein ja kamalin näyttelyreissu. Näyttelyn järjestelythän oli toki hoidettu hienosti, eikä siinä itsessään ollut mitään vikaa. Kiitokset siis Tammerferretin järjestäjille! Kuten nimestä voi päätellä, järjestettiin näyttely Tampereella, Hervannassa lauantaina 14. kesäkuuta. Fretikapasiteetti oli 70 frettiä ja tuomarina toimi Hannah Munkhammar Ruotsista.
Päivä meni, yllätys yllätys, väsyneesti. Varsinkin loppupäivästä tuntui jo siltä, että on varsin totta että yksi nukkumaton yö vastaa noin promillen humalatilaa. Piilolinssien käyttäjällä on myös se huono puoli, että pitkän valveillaoloajan jälkeen linssit tuntuvat menevän vähän sumeiksi, eikä minulla tietenkään sitten ollut vaihtoyksilöitä tai laseja mukana, sekin vielä.
Koko päivän suurin järkytys kuitenki tuli, kun hain tyttöjen arvostelulaput. Noh, ensinnäkin sain tietää Mojitolta puuttuvan synnynnäisesti yhden hampaan, mutta ei siinä mitään. Järkytys tuli Feran lappua lukiessa, kohdassa "hampaiden kunto". Poikennut kulmahammas. Siis toistan, poikennut kulmahammas!! En vain voinut sille mitään, mutta törkeän väsymyksen ja tämän tiedon nujerrettua minut en voinut muuta kuin alkaa itkemään hysteerisesti. Siis poikennut kulmahammas. Feralla. Kulmahammas. Katki. Poikki. Se miltä olen frettejäni yrittänyt suojella koko niiden elämän on tapahtunut toiselle. Juuri tästä syystä olen yleensä käyttänyt näyttelyreissuilla kevythäkkiä tai kantolaukkua metallikalterisen kopan sijasta. Onneksi kuitenkin tarkemmin hammasta tutkittuani pystyin rauhoittumaan; se ei ole oikeasti poikki, vaan kärjestä puuttuu ihan pieni palanen. Sain siis mielenrauhan asian suhteen, vaikka eläinlääkäriaika hampaiden hoitoon Feraa odottaakin. Tästä sitten myöhemmin kuitenkin lisää omassa postauksessaan.
Kotimatkan junasekoiluista ja säätämisistä ei sitten mainintaakaan, mutta sen sanon että koko reissu oli kyllä niin surullinen koominen ettei kotiinpäästyään enää voinut muuta kuin nauraa, vaikka matkan varrella nauramisen sijasta olisi tosiaan tehnyt kyllä mieli itkeä. Seuraava näyttelyreissu hoidetaan sitten kyllä täysin eri tavalla.
Kotimatkan junasekoiluista ja säätämisistä ei sitten mainintaakaan, mutta sen sanon että koko reissu oli kyllä niin surullinen koominen ettei kotiinpäästyään enää voinut muuta kuin nauraa, vaikka matkan varrella nauramisen sijasta olisi tosiaan tehnyt kyllä mieli itkeä. Seuraava näyttelyreissu hoidetaan sitten kyllä täysin eri tavalla.
Ps. Rakastuin näihin kahteen alimpaan söpöläiseen (viimeiset kolme kuvaa, muistaakseni kaksi alinta ovat nimittäin eri fretistä kuin ylempi)! Aivan uskomattoman nättejä ja kauniita, varsinkin ylempi, ja alempi sulatti sydämeni söpöllä hännänheilutuksellaan. Neiti heilutti häntäänsä aina syliin halutessaan! Harmi ettei hännänheilutusta saa ilmenemään kuvista!